keskiviikko 1. elokuuta 2018

Käsivarren vaellus osa 2

Pihtsusjärvi-Halti-Pihtsusjärvi 24km


Tälle päivälle meillä oli suuria suunnitelmia ehtimisen suhteen, mutta heräsimme myöhään ja olimme liikkeellä vasta kahdentoista aikaan, vaikka meidän ei tarvinnut edes purkaa telttoja. Lähdimme kävelemään Haltille yhden puolityhjän rinkan kanssa, ja koirat saivat luonnollisesti myös välipäivän rinkkojen kantamisesta. Ja miten ihanalta tuntuikaan edetä ilman selän ekstrapainoa! Sää oli jälleen täydellinen, ei liian kuuma eikä liian kylmä, ja noihin maisemiin en voisi koskaan kyllästyä. Käsivarren tunturit eivät ehkä ole yhtä näyttäviä kuin Norjan vuoristo, mutta jokin siinä loputtomassa laakeudessa ja tilassa viehättää aivan älyttömästi. Ja miten paljon voi harmaassa ja ruskeassa olla eri sävyjä! Pysähdyin usein vain hengittääkseni ja antaakseni itselleni aikaa sisäistää tätä uskomatonta maailmaa, jossa kävelin.



Sämi löysi hetkessä taas sisäisen tunturisutensa ja alkoi liikkua hyyyyyvin kaukana meistä pitkin joenvartta ja kivikkoa. Annoin sen mennä, varmistin vain, että se pysyi näköpiirissä ja että otin sen viereen, kun ihmisiä tuli vastaan. Viimeiset kolme kilometriä kiipeilimme pitkin Haltin rakkakivikkoa, ja yritin vähän hillitä Sätkän menoa, jotta se ei täysin kuluttaisi anturoitaan puhki vauhdikkaassa edestakaisinjuoksussaan. Huipulla viihdyimme vain hetken, koska tuuli oli melko navakka. Sätkä onnistui tietenkin löytämään kivikosta ison kepin ja sai huijattua samaan aikaan huipulla olleen miehen heittämään keppiä pitkin kivikkoa pariinkin otteeseen ennen kuin huomasin mitä tapahtui ja keskeytin leikin.


Poikien piti heti tarkistaa futistuloksia.

Sätkä ja kepin löytämisen jalo taito.

Koirien remmit kulkivat "kätevästi" vyötäisillä.

Sätkän suosikkimakkara oli ehdottomasti Tofurky.

Kiireettömän etenemistahdin ja pitkien hengailutaukojen myötä reissuun kului oletettua pidempi aika, ja olimme Pihtsusjärvellä vasta seitsemältä. Söimme likoamaan jätetyn lounaan & reilusti keksejä ja pähkinöitä, jonka jälkeen totesimme, että jäämme Pihtsusjärvelle vielä toiseksi yöksi ja lähdemme aamulla varhain liikkeelle. Päätös oli koirienkin kannalta hyvä, sillä tehdessäni iltatarkastusta teltassa huomasin, että anturat olivat muutamasta kohtaa aika pahastikin kuluneet. Rasvasin kaikki tassut Vetgoldilla ja päätin katsoa aamulla, tarvitsisiko osa tassuista tossuja.

Vöneriä, perunamuusia, sipulirouhetta ja herneitä, nam!



Pihtsusjärvi-Didnujärvi 20km

Pihtsusköngäs

Koirat heräsivät ensimmäisen kerran jo viiden aikaan, joten käytin ne ulkona pissalla. Viereisen teltan Jaakko ja Lauri heräsivät meidän liikuskeluumme ja olettivat, että aloitimme aamutoimet & nousivat ylös. Vasta puoli kuuden aikaan he tajusivat katsoa kelloa ja totesivat, että hups, ei sittenkään. Meidät he herättivät aamupuurolle armollisesti vasta kuudelta. Lopulta saimme siis erittäin varhaisen startin aamuun ja olimme liikkeellä jo kahdeksalta. Sää oli jälleen täydellinen ja saimme vaeltaa shortseissa. Kävelimme jonkin matkaa ja joimme aamuteet ja -kahvit Pihtsuskönkään luona, jonka jälkeen etenimme ensimmäiselle kunnon vesistönylityksellemme. Tässä kohtaa siis poikkesimme Kalottireitiltä sekä perinteiseltä Kilpisjärvi-Halti-Kilpisjärvi-edestakaisinmatkalta ja ylitimme joen Urtasjoen laakson puolelle hiukan rajamiesten tuvalta alajuoksuun. Muutamaa voimakkaampaa virtausta lukuun ottamatta ylitys oli helppo, tosin Lauri menetti toisen varvastossunsa keskellä jokea. Jälleen tuli todettua, että crocsit ovat ylivoimaisen hyvät vesistönylityskengät. Koirien mielestä me ihmiset olimme aivan liian hitaita ja kömpelöitä, tytöt uivat ja kahlasivat joen yli moneen kertaan. Ruokien tuplapussitus Ikean minigripeillä toimi hyvin eivätkä nappulat kastuneet, vaikka koirien rinkat kastuivat läpikotaisin.





Urtasjoen laakso oli upea, ehdottomasti yksi suosikkiosuuksiani tällä reitillä. Peseydyimme ja söimme lounasta söpöllä pikkukivirannalla, jonka jälkeen jatkoimme matkaa rauhalliseen tahtiin hiukan paahtavaksi äityneessä helteessä. Buffien ja lippisten kastelu tunturipuroissa tasaisin väliajoin toi mukavaa viilennystä, ja aurinkorasvaa kului. Ihmismassat olivat jääneet Kalottireitille ja saimme kävellä omassa rauhassa. Tai, no, miten sen nyt ottaa. Laakso oli nimittäin täynnä poroja! Sätkä on porojen kanssa aivan pomminvarma eikä oikeastaan tunnu edes huomaavan niitä, mutta Saimaa kohtasi nyt elämänsä ensimmäiset porot ja oli hyyyyvin kiinnostunut niistä. Ei se jahdata halunnut eikä tehnyt elettäkään, kun edestämme pinkaisi poro juoksuun, mutta se olisi halunnut tutkia outoja eläimiä lähempää. Saimaahan rakastaa kaikkia eläimiä lajirajoihin katsomatta, ja sillä on ystävinä muun muassa kissoja, pupuja ja lampaita, joten miksipä hän ei ystävystyisi poron kanssa? En kuitenkaan halunnut koirien häiritsevän poroja edes vahingossa, joten kytkin ne tiheimmällä poroalueella ja varmistin myöhemminkin, että aina poron ollessa näköpiirissä koirat kulkivat mun vieressäni.






Viimeisten kilometrien kohdalla ennen Lossujärveä Lauri ja Jaakko kiristivät tahtia ja kävelivät tuvalle edeltä. Saimaa ja Sätkä kokivat lauman hajoamisen hyvin stressaavana ja juoksivat meidän välillämme. Jossain kohtaa tajusin, että kumpaakaan koiraa ei oikeasti enää näkynyt, ja aloin huudella niitä luokse. Sätkä tuli hetken kuluttua takaisin, mutta Saimaata ei näkynyt ei kuulunut. Pidin tätä hyvin outona, koska Saimaa oli koko reissun ajan kulkenut mun kanssa Sätkän painellessa kaukaisuudessa tunturisusimoodissaan, ja mietin jo, että onkohan se sittenkin lähtenyt poron perään. Onneksi Saipe palasi hetken kuluttua takaisin ja kulki loppumatkan kiltisti vierellä. Tässä kohtaa Sätkä sitten vuorostaan katosi hetkeksi, mutta olimme jo sen verran lähellä tupaa, että hetken kuluttua näimme kaukaisuudessa sekä tuvan että kaikki kolme puuttuvaa ryhmän jäsentämme. Kun lopulta tulimme perille, kertoivat pojat, että hetki heidän saavuttuaan tuvalle oli Saimaa ilmestynyt paikalle ja käynyt moikkaamassa heitä ennen kuin oli pinkaissut takaisin meidän luoksemme. Sätkä oli tullut jonkin ajan kuluttua perästä. Huoh, tietenkin! Tätähän minä olen koirilleni opettanut viestitreeneissä: juokse pitkä matka toiseen päähän hajuvanan perusteella ja palaa sitten takaisin. Erikoista oli vain se, että nimenomaan Saimaa oli juossut matkan ennen Sätkää. Ehkä tänä keväänä iskenyt mama's girl -moodi ei sittenkään estä viestikoiran uraa?

Söimme tuvalla reissun vikat makkarat ja jatkoimme matkaa raja-aidan ali Norjan puolelle. Löysimme upean telttapaikan Didnujärven rannalta ja jäimme siihen yöksi.

Final sausages!

Raja-aidan ali.





Didnujärvi-tienvarsi 8km


Saimaa ei viimeisenä aamuna halunnut enää millään jättää telttaa :D


Norjan puoli oli luonnollisesti todella hienoa seutua. Lumihuippuja, korkeuseroja ja Didnujoen kauniita vesiputouksia, ah! Tallustelimme mukavaa vauhtia eteenpäin ja koirat nauttivat rinkattomuudesta, koska Jaakko kantoi niiden tyhjiä rinkkoja. Uimapaikkoja oli koirille riittämiin, ja helle ajoi meidät kaksijalkaisetkin Didnujokeen useita kertoja. Oikaisimme kerran myös kahlaamalla joen poikki. Tunturihaukka lenteli päidemme yläpuolella ja vaivaiskoivut alkoivat vähitellen täplittää maisemaa, ja hetkessä olimmekin jo tienvarren parkkiksella. Jaakko ja Lauri liftasivat Kilpisjärvelle autoa hakemaan, ja ajoimme iltapäiväksi vielä Skibotniin Jäämeren rannalle pulahtamaan ja lounastamaan. Päivä oli täydellinen!

Sätkän normaali olotila kuvia otettaessa.




Jos Sätkä poseeraa haukkumatta, on kameran takana satavarmasti keppi.


Saimaa halusi poseerata ihan joka välissä, pieni linssiludeni.


"Ota musta kuva tän maiseman kanssa!"

Unelmalaguuni

Siellä pulahdettiin!

"Tässäkin mä voisin poseerata!"



Täydellinen lounaspaikka.

Kun poltat naamasi ja hartiasi ja joudut viettämään hellepäivän anorakin alla.

Taas uimaan!

Neiti asettui ihan itse tähänkin poseerausasentoon.

"Entä jos kurkkaan tälleen kainosti olkani yli, onko hyvä?"

4 kommenttia: