lauantai 21. tammikuuta 2017

Old habits die hard

Miten helposti sitä ihminen urautuukaan ja palaa vanhoihin, huonoksi todettuihin tapoihin! Mutta niinhän se menee, että tapojen muuttaminen vaatii energiaa ja tietoista työtä, vanhoissa pysyminen on helppoa. Tunnustan, että en ole viime aikoina tehnyt riittävästi duunia muuttaakseni koulutustyyliäni paremmaksi, vaan olen jonkinasteisesti palannut vanhoihin, jo kerran hylättyihin tapoihin. Kun Saimaa tuli mulle, olin juuri raottanut ovea operantin kouluttamisen kiehtovaan maailmaan ja lähdin innokkaana soveltamaan uusia oppeja uuden pennun kanssa. Seuraavana keväänä sain valtavan paljon uusia työkaluja Eva Bertilssonin viikonloppuseminaarista, ja oppitaival jatkui Jirka Vierimaan tokovalkussa kesällä ja syksyllä. Mutta sitten. Laiskuus iski ja huomasin, että jo aikuiseksi kasvaneen Saimaan kanssa olikin helppo palata niihin metodeihin, joita olen Sätkän kanssa oppinut käyttämään. En todellakaan väitä, että nämä metodit olisivat toimivampia, ne vain ovat mulla paremmin selkärangassa eivätkä vaadi niin paljoa ajatustyötä. Mihin ovat jääneet puhtaat luupit, taukokäyttäytyminen ja toistojen suunnittelu? Ja mistä ovatkaan ilmaantuneet no reward markerit ynnä muut vanhat ystävät?

Kehittymiseni kouluttajana on tarttunut parhaiten tokominääni. Tokominä ei käytä NRM:ää kuin joskus vahingossa, tokominä ei kiukkuisena palauta osaamatonta koiraa paikallaoloon ja tokominä analysoi koiran suorituksia käyttäytymisketjuina bongaten roskakäyttäytymiset ja poistaen ne ketjusta paremmalla suunnittelulla. Tokominä voisi muistaa taukomaton hyödyllisyyden paremmin ja treenata mielentilaintervalleja enemmän, mutta all in all tokominä vie pisteet kotiin.

Agilityminä sen sijaan on aika vanhanaikainen kaveri. Juoksareita treenatessa NRM on vakiotyökalu, toistoja tehdään aivan liian suuri määrä putkeen ja vaikka epäonnistumisia ei ikinä pistetä koiran piikkiin, voi agilityminä olla muuttamatta treenissä mitään neljänkään epäonnistumisen jälkeen ("annan sille nyt vielä pari toistoa aikaa miettiä"). Onnistumisprosentti uutta asiaa opetettaessa ei todellakaan ole mikään 80. Olen itselleni perustellut tätä sillä, että mikäs tässä treenatessa, kun koira kestää ja sillä on tosi siistiä, vaikka aina ei menisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Saimaa ja Sätkä on molemmat varustettu kovalla työmoottorilla ja toistokestävyydellä, eikä kumpikaan niistä ole erityisen pehmeä, joten ne antavat paljon anteeksi. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla mikään peruste olla olematta paras mahdollinen kouluttaja koirilleni!

Yritän kehittymisen ohella olla itselleni armollinen ja muistuttaa itseäni siitä, miten monta asiaa olen jo muuttanut pysyvästi. Nykyään en esimerkiksi ikinä ajattele, että koirani "kusettaisivat" tai olisivat "kurittomia", saatikaan tekisivät "tarkoituksella väärin". En enää tiuski koirilleni, jos ne eivät tee haluamanilaisia toistoja. Osaan virheen sattuessa nollata tilanteen nopeasti ilman, että koira varsinaisesti tajuaa, että ai hitto nyt mokasin. Olen parempi palkkaaja. Ymmärrän luopumisen jalon taidon, ja hyödynnän paljon varsinkin Saimaan vahvaa luopumista. Monta asiaa on muuttunut parempaan suuntaan! Ja onneksi pääsen maaliskuussa taas kuuntelemaan Evan viisauksia ja inspiroitumaan entistä enemmän :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti