keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Ampumisprojekti Sätkä ja ampumisprojekti Saimaa

Paukkuaran Sätkän ampumisprojektiin liittyvät tekstit ovat olleet blogin suosituinta matskua (tosin tuskinpa kukaan tätä kuvatonta aivo-oksennusblogia lukee :D ). Saimaan ampumisongelman ja Sätkän uuden paukkuprojektin myötä ajattelin kirjoittaa aiheesta pientä yhteenvetoa ja treennisuunnitelmaa, noin niin kuin tulevaisuutta ajatellen.

SÄTKÄ

Sätkän alkuperäinen reaktio ampumiseen on ollut sama kuin muihinkin koviin ääniin: pakene ja piiloudu. Kokeilin alkuun kaikennäköistä namiruutua ynnä muuta, mutta sisäsyntyinen reaktio juosta pois oli niin vahva, että homma tuntui vain pahenevan treeni treeniltä. Bongasin sitten Emmin kirjoitukset Stepin paukkuprojektista ja tajusin, että siinä piili meidän ratkaisumme avain. Ampumisesta Sätkä lähetettiin kiertämään kohdetta, jolloin se sai hetken helpotuksen poispäin juoksemisesta ja samalla toteutti yhtä lempitempuistaan. Aloimme käydä kentillä about kerran viikossa ampumassa ja kiertämässä, ja vähitellen sain ampujan siirrettyä Sätkän kanssa samalle kentälle. Seuraavaksi mukaan tulivat kiertoa edeltävät askeleen-kahden seuruupätkät, jotka pian pitenivät ihan kunnon seuruusuoriksi. Paikkamakuukin onnistui. Takapakkia toki otettiin aina välillä, ja erityisen haastavaksi osoittautui seuruukaavion ensimmäinen täyskäännös, koska se tapahtui kohti ääntä. Aika alkuvaiheessa Sätkä alkoi ampujan nähdessään juosta tätä kohti ilmeisesti rauhoittelemaan, ja vaikka ensin pidin tätä positiivisena merkkinä (jee se ei pakene ampujaa), tajusin pian, että se oli vain uusi ahdistuksen ilmentymä. Vähitellen tottis kuitenkin rakentui kokonaiseksi suoritukseksi, joka sujui lähes poikkeuksetta samalla kaavalla: Sätkä seuraa ihan ok mutta ilman hyvää kontaktia; jäävät ja luoksetulo ovat hienoja; ahdistus purkautuu noudon luovutuksiin, mikä näkyy kapulan tiputteluna ja/tai mälvimisenä ja haluttomuutena tulla mun lähelle; eteenmeno on thö helpotuksen hetki, kun saa vain täysiä juosta eteenpäin. Tällä tottiksella on Sätkälle kisattu JK2- ja VK2-koularit.

Prosessi on ollut hyvin opettavainen, ja uskon, että Sätkän toimintakyvyllä on ollut iso merkitys tässä edes osittaisessa onnistumisessa. Sätkä ei ole passivoituva koira, sen reaktiot tilanteeseen kuin tilanteeseen ovat hyvin aktiivisia. Ahdistuvan ja suht pelokkaan koiran kanssa tämä on mielestäni ihmistä helpottava ominaisuus, koska koirasta näkee aina kun stressitaso nousee. Passiiviseksi menevä koira voi olla hyvinkin stressaantunut ilman, että ihminen saa sitä koskaan tietää ("tossahan se vaan möllöttää").
Koulutusetiikkani muuttumisen myötä olen alkanut kyseenalaistaa koko paukkuprojektin mielekkyyttä. Aikanaan tuntui itsestäänselvältä, että jos on keino saada paukkuarka koira kisaamaan pk-kokeisiin, minä tartun siihen. Mutta miksi? Miksi olen altistanut rakkaan koirani niin valtavalle määrälle stressiä ja ikäviä kokemuksia vain kisaamisen vuoksi? Varsinkin, kun vieläkin koen, että kisatottiksen tekeminen on Sätkälle ahdistavaa. Ehkä hommassa olisi ollut järkeä, jos olisin sitä kautta päässyt helpottamaan Sätkän muita äänipelkoja, mutta ne näyttävät olevan ennallaan. Toisaalta Sätkä on projektin myötä oppinut taas tykkäämään tutuista pk-kentistä, joille se juoksee häntä pystyssä ja komentaa mua jo kaukaa että hei tuu nyt treenaamaan sieltä. Ampumisen kohdalla ahdistaa, mutta muuten se on kentällä iloinen oma itsensä.

Olen päättänyt kokeilla paukkujen uudelleenkouluttamista. Jos tämä projekti ei kanna hedelmää, on Sätkä pk-kokeensa tehnyt ja jätämme tottiskentät suosiolla rohkeammille kavereille. Mutta jos projekti onnistuu, voisi Sätkän paukkuahdistus olla niin minimissä, että pystyisimme treenaamaan ja miksei kisaamaankin rennoilla mielin ja todellisella osaamistasollamme.
Uuden lähestymistavan main idea on koiran aktiivisuus mua kohtaan. Sätkän aktiivisuus suuntautuu luonnostaan musta poispäin, mutta jos saan tämän treenin onnistumaan, voisi koko homman kääntää päälaelleen ja muuttaa seuruumielentilan lisäksi ne noutopalautusten mielentilat.

Koko homma perustuu Jirkan kanssa tokovalkussa käytyihin keskusteluihin ja suunnittelemaamme yksinkertaiseen harjoitukseen. Harjoitus pyörii noin viiden toiston setteinä, ja yksi toisto alkaa Sätkän syödessä metrin päähän heittämääni namia ---> apparilta sana "ääni" & laukaus ---> Sätkä lähtee mua kohti ja tarjoaa perusasentoa ---> lelupalkka (en heitä lelua) ---> irrotusvihje ja nami kauemmas ---> uusi toisto voi alkaa. Setin lopuksi voin heittää lelua. Kaikkiin toistoihin ei ammuta, vaan alkuun lämpätään mekaaniset taidot kuntoon yhdellä äänettömällä toistosetillä, ja seuraavaankin settiin voi tulla ensin muutama äänetön toisto. Ideana on, että Sätkä alkaisi vähitellen yhdistää laukauksen perusasennon tarjoamiseen ja siitä tulisi vihje olla aktiivinen mua kohtaan. Ja kun tämä mielentila on asennettu, voisi teoriassa koko tottiksen mielentila muuttua!

Takana on nyt neljä treenikertaa. Ekat kaksi tapahtuivat viime kesänä ja syksyllä Jirkan valvovan silmän alla, ja äänenä käytettiin metallikontin pamauttelua kepillä. Mekaaniset taidot eivät olleet optimiinsa hiottuja, mutta saimme kivoja toistoja ja hyvää ajatusta tuleviin treeneihin. Ennen joulua kävin Saran kanssa Viilarissa treenaamassa, ja äänenä käytimme tyhjän pyssyn laukauksia. Koska tämä treeni sujui hyvin, uskalsin viime viikolla Jonnan kanssa kokeilla ihan panoksien kanssa! Ja mitä teki Sätkä? Ekasta oikeasta laukauksesta se mietti hetken ja ratkaisi tilanteen tulemalla perusasentoon, ja loput kaksi ampumistoistoa sujuivat ilman viivettä ja niiiin kivalla ilmeellä <3 Odotan innolla mitä saamme tällä metodilla aikaiseksi!

SAIMAA

Entäs juniori sitten? No, sen ongelma taitaa olla enemmän ohjaaja kuin itse ääni. Saimaa on noin yleisesti ottaen äänivarma, eivätkä sitä hetkauta ukkonen, ilotulitukset tai ampumaradan äänet. Mutta kuusmillisen kanssa meillä on ollut ongelmia. Saimaalle ei ole montaa kertaa ammuttu, se on lähinnä saanut kuulla paukkuja autoon tai namiruutuun. Ne muutamat kerrat, kun olen ottanut Saimaan minun kanssani kuuntelemaan paukkuja, olen joutunut todistamaan hiukan ahdistunutta ja passivoituvaa koiraa. Samaan aikaan treenikaverit kyselivät, että miksi käyttäydyn ampumistilanteessa niin oudosti. Totesin, että Sätkän ongelmien myötä olen koko ajan vähän pelännyt, että Saimaakin on laukausarka, ja seurauksena olen tavallaan ylityöskennellyt ampumistilanteessa. Ja mitä tuumaa koira, kun ahdistunut ohjaaja yrittää tuputtaa lelua ja hössöttää mennessään? "Leiki keskenäs, ei tää oo kivaa."

Saimaa oli jo pentuna herkkä lukemaan mun mielentiloja. Esimerkiksi noudon sheippaaminen oli alkuun melko työlästä, koska Saimaa ei keksinyt tarjota mitään suuhun liittyvää, vaan se fokusoi täysin etutassuihin. Ja kun lopulta sain sen tarjoamaan esineen tökkimistä kuonolla, matka esineen suuhun ottamiseen oli vielä pitkä. Yritin pysyä neutraalina/iloisena ja vain laskea kriteeriä, mutta Saimaa aisti turhautumiseni ja totesi, että emmä tollasen kaa ja meni makaamaan toiseen huoneeseen. Näin kävi joitain kertoja noutoa opeteltaessa ja muutaman kerran muissa vastaavissa tilanteissa. Mua harmitti kovasti se, että onnistuin sammuttamaan niin iloisen ja fiksun pennun, ja työstin pinnanalaisen asenteeni paremmaksi, jolloin ongelma katosi. Sama toimintamalli on kuitenkin nyt ilmennyt ampumisissa: Saimaa poistuu paikalta ja menee auton viereen makaamaan, enkä saa sitä enää mukaan. Ja ilmiö ei edes ole riippuvainen itse laukauksesta, sillä joulukuussa Viilarissa yritin fiksata tilanteen tekemällä samaa treeniä kuin Sätkän kanssa, ja Saimaa tarjosi iloisesti sivulletuloa kunnes minä tiedostin, että seuraavalla toistolla ammutaan. Ase oli jo valmiiksi Saran kädessä eli ympäristössä ei muuttunut mikään muu kuin minä, ja Saimaa hipsi tiehensä. Otimme Sätkän ja Narrin autosta ja annoimme koirien juosta kentällä, ja Saimaa leikki muiden kanssa ihan normaalisti, mutta mun luokse se ei halunnut tulla.

Siispä new plan. Totesin, että en pysty muuttamaan omaa laukausreaktiotani riittävästi, joten tavoite olisi opettaa Saimaa olemaan välittämättä mun ahdistuksesta. Nyt treenaamme niin, että Saimaa saa kuulla laukauksia yksin auton takakontissa, jossa se ei ole niistä ahdistunut. Jonkin ajan kuluttua otan sen ulos ja me treenaamme. Joo, minä tulen varmasti olemaan ylianalyyttinen ja outo, mutta ainakaan Saimaa ei opi, että outoutta seuraa aina laukaus. Vähitellen lyhennän aikaa laukauksen ja takakontista oton välillä, kunnes laukaus käytännössä tarkoittaa, että nyt treenataan. Suunnitelman loppuosa on vielä auki (vaihtuvatko laukauksen ja treenaamaan lähdön välinen järjestys vähitellen?), mutta katsotaan tilanteen mukaan.

Ekat kokeilut tehtiin viime viikolla. Saimaa sai kuulla sekä Sätkän kolme että Linkin kolme laukausta autoon, ja ehkä viiden minuutin kuluttua otin sen ulos ja tein pienen treenisetin. Alkuun Saimaa oli vähän haluton; se leikki huonolla otteella ja liikkui hiukan varoen. Hyvin nopeasti tilanne kuitenkin normalisoitui ja Saimaa alkoi olla sähäkkä oma itsensä. Se siis pääsi yli mun outoudesta! Todella mielenkiintoista nähdä mihin tämä johtaa.

10 kommenttia:

  1. Kivalta kuulostaa toi Sätkän tapa! Uusi lähestymistapa asiaan ja voisi toimia Gavallekin.
    Saimaan tapa kuulostaa myös hyvältä. Ruuti ei nykyisin pelkää jos kuulee laukaukset autossa ja vaikka pääsisi sitten treenaamaan tai lenkille. Itsellä ei riittänyt motivaatio tehdä maastoa, vaikka koira tykkäsi kun kisaamaan ei päästy.
    Gavakin teki alkuun tuota passivoitumista. Kaukoissa ahdistui sisällä koskemisesta niin koskin ja leikittiin. Keskityin vireeseen ja mielentilaan. Toki tehtiin muutakin.

    VastaaPoista
  2. Omaan passiivisuuteen taas tehtiin että leikittiin. Lelu piiloon ja seisoin jäykkänä kuin jännittävä tokokisaaja. Jos tarjosi sivulle leikki jatkui. Näissä vaihteli kestoa. Välillä myös käskystä sivulle ja ihan jähmetyin, taas vaihtelin palkkaus aikaa. Samaa myöhemmin että liikkuri höpöttää vieressä. Vähän sama idea siis kuin Sätkällä mutta mun jäykistely oli se juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mäkin oon tehny tota aina välillä! Koirat kun harvemmin luonnostaan lukee jäykän ja hiljaisen ohjaajan olevan kovin kiva kaveri :D Voitais joskus mennä vaikka yhdessä tottistelemaan ja treenata ampumista samalla?

      Poista
    2. Joo mennään vaan! Mun yhteinen ase on Emmillä, mutta jos sulta löytyi. Tottista ei ole tullut treenattuakaan, kohta täytyy alkaa sitäkin tekemään. :D

      Poista
  3. Liittyen ekaan lauseeseen; minä ainakin luen blogia! Tosi mielenkiintoista, kun pohdit ja analysoit niin tarkkaan :) Tsemppiä ampumisprojekteihin! Olisi kyllä mielenkiintoista päästä bc:n pään sisälle "näkemään", että miten ihmeessä ne voivat reagoida niin herkästi ja nopeasti ohjaajan muutoksiin, vaikkei olisi itse ehtinyt muuta tehdä kuin vasta ajatella asiaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee kiva Päivi :) Ja joo niinpä, bc:n ennakointi- ja reaktiokyvyt on kyllä mielenkiintoinen juttu. Toki hyvinkin kaukana ihmisestä paimentavalle rodulle on tärkeää ottaa suht herkästi vastaan vihjeitä ja reagoida niihin nopeasti. Kun vaan itse ehtisi ajatuksenjuoksuun mukaan :D

      Poista
  4. Mä en tajunnut tota kohtaa: "apparilta sana "ääni" & laukaus". Appari siis sanoo ensin "ääni" ja ampuu sitten? Miksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo just näin. Varmistin vielä Jirkalta että ymmärsin varoitussignaalin oikein. Idea on siis se, että koira oppii, että "ääni"-sanaa seuraa kolahdus/pamahdus/mikälie. Näin sillä on mahdollisuus henkisesti ennakoida säikähtämisen hetkeä ja palautuminen on teoriassa nopeampaa. Ihminen taas näkee, jos pelkkä "ääni"-sana aiheuttaa koirassa liian voimakasta pelkoa ja osaa jättää varsinaisen äänen pois.

      Poista
  5. Hyvä blogi, järkevää aivo-oksennusta! :) Täällä luetaan innolla :)

    VastaaPoista