perjantai 7. syyskuuta 2018

Kuulumisia


Kesä oli koirajuttujen osalta aika leppoisaa aikaa. Hulluilla helteillä ei voinut kuin lenkkeillä, ja sitäkin vain myöhään illalla. Onneksi koirat saivat olla paljon saaressa vanhempieni kanssa! Nyt olemme taas alkaneet kaivella treenikamoja esiin, ja mulla on sellainen kutina, että tästä syksystä tulee tosi kiva harrastussyksy :) Sämppäri treenaa nyt vakkariryhmässä aksaa kaverini Heidin kanssa, ja mun kanssa sen syksyyn tulee kuulumaan nenäjuttuja ja tokoa. Erityisesti tokotreeneissä Sämpy on ollut ihan liekeissä (okei missä treeneissä se ei ole?), ja se on muun muassa oppinut tekemään kaukoja etupalkalla ilman, että kyttäily iskee päälle.

Saipen kanssa olisi tarkoitus kisata syksyn aikana ainakin kolmessa eri lajissa! Agilityssa katkaisimme kisatauon jo viime viikonloppuna seuran omissa kisoissa, ja Saimaa sai juosta peräti kuusi starttia. Lauantain starteista yksi oli aika kaoottinen, mutta rehellisyyden nimissä Saimaa mm. varasti lähdöstä myös niillä kahdella paremmalla radalla. Sunnuntaina mun ainoa tavoitteeni oli saada onnistuneet lähdöt, ja pienen lämppätreenin jälkeen Saimaa istuikin kaikki kolme lähtöä kuin tatti, vaikka huutelin kaiken maailman hämysanoja ennen vapautusvihjettä. Vikalta radalta sijoituimme hyvällä rimavitosella toiseksi, ja lauantainakin kävimme palkintopallilla, vaikka keräsimme radalta muutaman kiellon, yhden riman ja kontaktivirheen A:lta :D Molemmat sijoitukset tulivat nopeimmalla ajalla, Salama-Saipe.
Meidät valittiin Saimaan kanssa HAU:n Future Stars -huippisryhmään, joten pääsemme nyt ekaa kertaa treenaamaan kouluttajallisessa vakkariryhmässä! Asetin meille ensimmäisen jakson (syys-marraskuu) lopputavoitteeksi nollien tekemisen kakkosissa. Tämän tavoitteen saavuttamista varten meillä on muutamia välitavoitteita: Inka opettelee rohkeampaa liikkumista, kun taas Saimaa opettelee rimavarmemmaksi. Lisäksi pistämme kontaktit kondikseen (puomi on hajonnut, A:lla aion lisätä alastulolle ylimääräisen laukan, keinu vaatii haastetreeniä). Viikottaiset ratatreenit tulevat tekemään meille niiiiiin hyvää! Lisäksi pääsemme jatkossakin välillä jakamaan Jonnan yksäriä Jänesniemen Elinalle, mikä on huippua, koska olen tähän mennessä tykännyt Elinan treeneistä todella paljon.

Sunnuntain hypäri

Harhauduin myös ilmoittamaan Saimaan HAU:n tokojoukkueeseen piirinmestiskisoihin, koska sinne tarvittiin vähintään yksi ylempien luokkien koirakko. Saimaa ei suinkaan ole valmis voittajaluokkaan,  mutta en usko kokeesta olevan haittaa, koska Sai ole mikään herkkiskoira, jota epäonnistuminen häiritsisi. About puhtaasti positiivisin menetelmin koulutettu, perusluonteeltaan hyvin itsevarma koira on niin ihana asia! Saipelle on koko sen elämän ajan toitotettu vain miten upea ja paras se on, sen maailmankuva ei varmaan edes sisällä käsitettä epäonnistuminen :D Olisi kyllä tästä huolimatta kiva mennä joskus tokokokeeseen niin, että koira olisi oikeasti valmis... Mutta me emme ilmeisesti harrasta moista fiksuutta!
Kokeeseen on nyt alle kaksi viikkoa aikaa, ja Saimaalla on paljon liikepuutteita. Paikkiksessa olen ollut piilossa pisimmillään 20 sekuntia, kaukoissa en voi olla puolta metriä kauempana, tunnari on ihan kesken... Projekteja riittää! Kaukot ovat olleet erityisen haastava juttu, koska en ole millään saanut Saimaata ymmärtämään takajalkojen tarkkaa kriteeriä. Nyt keksin alkaa tehdä vaihtoja häiriön kautta (koska ylläri, ylläri, se on aina oikea ratkaisu luopumismestari Saimaan kanssa). Sain i-s-vaihdon toimimaan koe-etäisyydellä kolmessa keittiötreenissä: yritän houkutella Saimaata tulemaan vaihdossa eteenpäin esim. heiluttelemalla lelua, vetämällä namilla tai juoksemalla itse eteenpäin, ja Saimaan tehtävä on luopua häiriöstä ja nousta ”takapainoisesti” seisomaan. 10m etäisyydestä tuli nopeasti hyvin helppo häiriö! Nyt olen alkanut käydä samaa projektia läpi m-s-vaihdon kanssa, toivottavasti saan homman pelittämään kokeeseen mennessä. Nopeiden tulosten lisäksi tämän treenin hyötynä on ollut hauskuus, kun olen saanut keksiä kaikennäköisiä häiriöitä, joilla yritän Saimaata hämätä :D

**Edit! Kirjoitettuani tämän kävimme tokotreeneissä ja testasin 2min piilopaikkista, joka sujui hyvin. Kaukotkin alkavat valmistua, joten ainoa isompi puute on se tunnari. Täytyy keksiä joku häiriötreeni siihen, jotta saan sen opetettua Saipelle pikavauhtia ;)

Jälki on kolmas laji, jossa haluaisin vielä tämän vuoden puolella kisata. Ampuminen on ollut viime kokeen jälkeen tauolla, ja sen kasaan saaminen on varmasti ratkaiseva tekijä kisasuunnitelmien kannalta. Ja johonkin kokeeseen mahtuminen :D Aloitamme tokokokeen jälkeen taas ampumistreenit, ja sen lisäksi pitäisi ylläpitää esineruutua & lopultakin opettaa Saimaalle ne janat. Olemme tehneet jo kaksi janatreeniä! Jäljellä olen havainnut, että Saimaan motivaatio jäljellä pysymiseen ei ole riittäväm suuri. Nenätyöskentely sinänsä näyttää hyvältä, mielentila on sopiva ja Saipe tekee todella intensiivisesti duunia matalalla nenällä, mutta se ei pidä jäljestä riittävän hyvin kiinni. Metsäjäljellä tämä ei suoranaisesti haittaa, mutta haaveilen vähän FH-jäljestä ja siinä ei saisi olla niin suurpiirteinen. Treenisuunnitelma mietinnässä!

Saimaa on kyllä ihan huikea koira. Sillä on loistava keskittymiskyky, loputon stamina ja erinomainen hermorakenne, ja on hauska seurata miten erilainen mielentila sillä on eri lajeissa. Opetetuissa lajeissa eli tokossa ja agilityssa Saipe on sähäkkä, kiihkeä ja nopea, kun taas luontaisemmissa lajeissa eli nenähommissa ja paimennuksessa se on rauhallinen ja ajattelevainen. Ja vaikka se tekee monia asioita korkeassa vireessä, se ei tehdessä vingu eikä piippaa. Lähinnä vain haukkuu, jos jokin asia on epäselvä :D Saimaa on ominaisuuksiltaan aika lähellä mun ihannekoiraani, ja lisäksi se on ihan älyttömän hauska persoona!

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Käsivarren vaellus osa 2

Pihtsusjärvi-Halti-Pihtsusjärvi 24km


Tälle päivälle meillä oli suuria suunnitelmia ehtimisen suhteen, mutta heräsimme myöhään ja olimme liikkeellä vasta kahdentoista aikaan, vaikka meidän ei tarvinnut edes purkaa telttoja. Lähdimme kävelemään Haltille yhden puolityhjän rinkan kanssa, ja koirat saivat luonnollisesti myös välipäivän rinkkojen kantamisesta. Ja miten ihanalta tuntuikaan edetä ilman selän ekstrapainoa! Sää oli jälleen täydellinen, ei liian kuuma eikä liian kylmä, ja noihin maisemiin en voisi koskaan kyllästyä. Käsivarren tunturit eivät ehkä ole yhtä näyttäviä kuin Norjan vuoristo, mutta jokin siinä loputtomassa laakeudessa ja tilassa viehättää aivan älyttömästi. Ja miten paljon voi harmaassa ja ruskeassa olla eri sävyjä! Pysähdyin usein vain hengittääkseni ja antaakseni itselleni aikaa sisäistää tätä uskomatonta maailmaa, jossa kävelin.



Sämi löysi hetkessä taas sisäisen tunturisutensa ja alkoi liikkua hyyyyyvin kaukana meistä pitkin joenvartta ja kivikkoa. Annoin sen mennä, varmistin vain, että se pysyi näköpiirissä ja että otin sen viereen, kun ihmisiä tuli vastaan. Viimeiset kolme kilometriä kiipeilimme pitkin Haltin rakkakivikkoa, ja yritin vähän hillitä Sätkän menoa, jotta se ei täysin kuluttaisi anturoitaan puhki vauhdikkaassa edestakaisinjuoksussaan. Huipulla viihdyimme vain hetken, koska tuuli oli melko navakka. Sätkä onnistui tietenkin löytämään kivikosta ison kepin ja sai huijattua samaan aikaan huipulla olleen miehen heittämään keppiä pitkin kivikkoa pariinkin otteeseen ennen kuin huomasin mitä tapahtui ja keskeytin leikin.


Poikien piti heti tarkistaa futistuloksia.

Sätkä ja kepin löytämisen jalo taito.

Koirien remmit kulkivat "kätevästi" vyötäisillä.

Sätkän suosikkimakkara oli ehdottomasti Tofurky.

Kiireettömän etenemistahdin ja pitkien hengailutaukojen myötä reissuun kului oletettua pidempi aika, ja olimme Pihtsusjärvellä vasta seitsemältä. Söimme likoamaan jätetyn lounaan & reilusti keksejä ja pähkinöitä, jonka jälkeen totesimme, että jäämme Pihtsusjärvelle vielä toiseksi yöksi ja lähdemme aamulla varhain liikkeelle. Päätös oli koirienkin kannalta hyvä, sillä tehdessäni iltatarkastusta teltassa huomasin, että anturat olivat muutamasta kohtaa aika pahastikin kuluneet. Rasvasin kaikki tassut Vetgoldilla ja päätin katsoa aamulla, tarvitsisiko osa tassuista tossuja.

Vöneriä, perunamuusia, sipulirouhetta ja herneitä, nam!



Pihtsusjärvi-Didnujärvi 20km

Pihtsusköngäs

Koirat heräsivät ensimmäisen kerran jo viiden aikaan, joten käytin ne ulkona pissalla. Viereisen teltan Jaakko ja Lauri heräsivät meidän liikuskeluumme ja olettivat, että aloitimme aamutoimet & nousivat ylös. Vasta puoli kuuden aikaan he tajusivat katsoa kelloa ja totesivat, että hups, ei sittenkään. Meidät he herättivät aamupuurolle armollisesti vasta kuudelta. Lopulta saimme siis erittäin varhaisen startin aamuun ja olimme liikkeellä jo kahdeksalta. Sää oli jälleen täydellinen ja saimme vaeltaa shortseissa. Kävelimme jonkin matkaa ja joimme aamuteet ja -kahvit Pihtsuskönkään luona, jonka jälkeen etenimme ensimmäiselle kunnon vesistönylityksellemme. Tässä kohtaa siis poikkesimme Kalottireitiltä sekä perinteiseltä Kilpisjärvi-Halti-Kilpisjärvi-edestakaisinmatkalta ja ylitimme joen Urtasjoen laakson puolelle hiukan rajamiesten tuvalta alajuoksuun. Muutamaa voimakkaampaa virtausta lukuun ottamatta ylitys oli helppo, tosin Lauri menetti toisen varvastossunsa keskellä jokea. Jälleen tuli todettua, että crocsit ovat ylivoimaisen hyvät vesistönylityskengät. Koirien mielestä me ihmiset olimme aivan liian hitaita ja kömpelöitä, tytöt uivat ja kahlasivat joen yli moneen kertaan. Ruokien tuplapussitus Ikean minigripeillä toimi hyvin eivätkä nappulat kastuneet, vaikka koirien rinkat kastuivat läpikotaisin.





Urtasjoen laakso oli upea, ehdottomasti yksi suosikkiosuuksiani tällä reitillä. Peseydyimme ja söimme lounasta söpöllä pikkukivirannalla, jonka jälkeen jatkoimme matkaa rauhalliseen tahtiin hiukan paahtavaksi äityneessä helteessä. Buffien ja lippisten kastelu tunturipuroissa tasaisin väliajoin toi mukavaa viilennystä, ja aurinkorasvaa kului. Ihmismassat olivat jääneet Kalottireitille ja saimme kävellä omassa rauhassa. Tai, no, miten sen nyt ottaa. Laakso oli nimittäin täynnä poroja! Sätkä on porojen kanssa aivan pomminvarma eikä oikeastaan tunnu edes huomaavan niitä, mutta Saimaa kohtasi nyt elämänsä ensimmäiset porot ja oli hyyyyvin kiinnostunut niistä. Ei se jahdata halunnut eikä tehnyt elettäkään, kun edestämme pinkaisi poro juoksuun, mutta se olisi halunnut tutkia outoja eläimiä lähempää. Saimaahan rakastaa kaikkia eläimiä lajirajoihin katsomatta, ja sillä on ystävinä muun muassa kissoja, pupuja ja lampaita, joten miksipä hän ei ystävystyisi poron kanssa? En kuitenkaan halunnut koirien häiritsevän poroja edes vahingossa, joten kytkin ne tiheimmällä poroalueella ja varmistin myöhemminkin, että aina poron ollessa näköpiirissä koirat kulkivat mun vieressäni.






Viimeisten kilometrien kohdalla ennen Lossujärveä Lauri ja Jaakko kiristivät tahtia ja kävelivät tuvalle edeltä. Saimaa ja Sätkä kokivat lauman hajoamisen hyvin stressaavana ja juoksivat meidän välillämme. Jossain kohtaa tajusin, että kumpaakaan koiraa ei oikeasti enää näkynyt, ja aloin huudella niitä luokse. Sätkä tuli hetken kuluttua takaisin, mutta Saimaata ei näkynyt ei kuulunut. Pidin tätä hyvin outona, koska Saimaa oli koko reissun ajan kulkenut mun kanssa Sätkän painellessa kaukaisuudessa tunturisusimoodissaan, ja mietin jo, että onkohan se sittenkin lähtenyt poron perään. Onneksi Saipe palasi hetken kuluttua takaisin ja kulki loppumatkan kiltisti vierellä. Tässä kohtaa Sätkä sitten vuorostaan katosi hetkeksi, mutta olimme jo sen verran lähellä tupaa, että hetken kuluttua näimme kaukaisuudessa sekä tuvan että kaikki kolme puuttuvaa ryhmän jäsentämme. Kun lopulta tulimme perille, kertoivat pojat, että hetki heidän saavuttuaan tuvalle oli Saimaa ilmestynyt paikalle ja käynyt moikkaamassa heitä ennen kuin oli pinkaissut takaisin meidän luoksemme. Sätkä oli tullut jonkin ajan kuluttua perästä. Huoh, tietenkin! Tätähän minä olen koirilleni opettanut viestitreeneissä: juokse pitkä matka toiseen päähän hajuvanan perusteella ja palaa sitten takaisin. Erikoista oli vain se, että nimenomaan Saimaa oli juossut matkan ennen Sätkää. Ehkä tänä keväänä iskenyt mama's girl -moodi ei sittenkään estä viestikoiran uraa?

Söimme tuvalla reissun vikat makkarat ja jatkoimme matkaa raja-aidan ali Norjan puolelle. Löysimme upean telttapaikan Didnujärven rannalta ja jäimme siihen yöksi.

Final sausages!

Raja-aidan ali.





Didnujärvi-tienvarsi 8km


Saimaa ei viimeisenä aamuna halunnut enää millään jättää telttaa :D


Norjan puoli oli luonnollisesti todella hienoa seutua. Lumihuippuja, korkeuseroja ja Didnujoen kauniita vesiputouksia, ah! Tallustelimme mukavaa vauhtia eteenpäin ja koirat nauttivat rinkattomuudesta, koska Jaakko kantoi niiden tyhjiä rinkkoja. Uimapaikkoja oli koirille riittämiin, ja helle ajoi meidät kaksijalkaisetkin Didnujokeen useita kertoja. Oikaisimme kerran myös kahlaamalla joen poikki. Tunturihaukka lenteli päidemme yläpuolella ja vaivaiskoivut alkoivat vähitellen täplittää maisemaa, ja hetkessä olimmekin jo tienvarren parkkiksella. Jaakko ja Lauri liftasivat Kilpisjärvelle autoa hakemaan, ja ajoimme iltapäiväksi vielä Skibotniin Jäämeren rannalle pulahtamaan ja lounastamaan. Päivä oli täydellinen!

Sätkän normaali olotila kuvia otettaessa.




Jos Sätkä poseeraa haukkumatta, on kameran takana satavarmasti keppi.


Saimaa halusi poseerata ihan joka välissä, pieni linssiludeni.


"Ota musta kuva tän maiseman kanssa!"

Unelmalaguuni

Siellä pulahdettiin!

"Tässäkin mä voisin poseerata!"



Täydellinen lounaspaikka.

Kun poltat naamasi ja hartiasi ja joudut viettämään hellepäivän anorakin alla.

Taas uimaan!

Neiti asettui ihan itse tähänkin poseerausasentoon.

"Entä jos kurkkaan tälleen kainosti olkani yli, onko hyvä?"

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Käsivarren vaellus osa 1


Meidän piti alun perin lähteä roadtripille Norjaan Trolltindenin seudulle, mutta suunnitelmat muuttuivat ja yhtäkkiä olimme autossa matkalla kohti Kilpisjärveä. Lyhyestä varoitusajasta huolimatta koko hetken mielenjohteesta kasattu reissuporukka pääsi matkaan. Koirien lisäksi mukaan lähtivät Arttu, Lauri ja veljeni Jaakko, joista Lauri oli elämänsä ensimmäisellä vaelluksella ja Jaakon edellinen reissu oli vaellusripari kymmenen vuotta takaperin.

Suunnitelmissa oli kävellä Kilpisjärveltä Haltille ja Haltilta Lossujärvelle, josta matka jatkuisi Norjaan. Sama reitti jonka siis vaelsimme Emman ja Sätkän kanssa elokuussa 2015. Valitsimme tämän reitin, koska halusin ehdottomasti avotunturiin viimekesäisen UKK:n vaelluksen hyttysinfernon jälkeen. Heinäkuun loppu kun ei ole hyttysten välttelyn kannalta parasta aikaa. Valinta osui nappiin, ja hyttyset kiusasivat meitä vain kahdessa ekassa leiripaikassa, ja silloinkin vain tavallisen ärsyttävissä määrin.

Koirat saivat taas molemmat kantaa rinkkoja. Minä kannoin koirien EA-kamat, fleecet, tossut ja kupit, koirille taas pakkasin kaikki ruuat. Näin jälkikäteen voin todeta, että vaikka valitsin rasvaista ja korkeaenergistä nappulaa, ovat määrät niin suuria, että en jatkossa laita koiria kantamaan kuin maksimissaan kolmen päivän ruokia kerralla.

Kilpisjärvi-Tsahkaljärvi 2km

Lähdimme ajamaan maanantaiaamuna neljältä ja olimme perillä Kilpisjärvellä kasin aikaan illalla. Söimme illallisen parkkiksen laidalla ja pakkailimme vielä rinkkoja, joten kello oli lopulta yli kymmenen, kun lähdimme maastoon. Vastaantulijat kertoivat, että porukkaa oli tosi paljon liikkeellä, joten luovuimme alkuperäisestä suunnitelmasta kävellä Saarijärvelle ja pistimmekin teltat pystyyn Tsahkaljärven rannalle muutaman kilometrin päähän parkkikselta. Päätös oli erinomainen, sillä aikainen aamu ja pitkä ajomatka painoivat kaikkia muita paitsi Sätkää ja Saimaata, jotka rinkoista päästyään vetivät kunnon rallit leiripaikan ympärillä. Kömmimme kaikki iltapesujen jälkeen onnellisina makuupusseihimme ja nukahdimme puron solinaan Saanan valvoessa untamme.

Mitä neljä vegaania syövät illalliseksi? No makkaraa tietenkin!

Aurinko laskee Saanan taakse.



Tsahkaljärvi-Kuonjarjoki 20km

Ensimmäinen leiripaikka Saanan kupeessa.

Koirat ja aamuauringossa kuumunut teltta herättivät minut puoli seitsemältä, joten aloin hiljakseen puuhailla kamoja kasaan ja laittaa puuroa turpoamaan muiden heräämistä odotellessani. En erityisemmin pidä puurosta, mutta eräreissuilla se valitettavasti on erittäin kätevä aamupala. Onneksi tuunaus esimerkiksi manteleilla ja kuivatuilla banaaneilla hiukan parantaa tilannetta (käytimme tosin ekstrahärpäkkeitä niin säästeliäästi, että niistä jäi lopulta puolet yli, mitä tuhlausta!), ja mulla oli mukana myös mehukeittopussit muutamalle aamulle. Sämpylä sen sijaan oli sitä mieltä, että pelkkä puuro on vallan erinomaista herkkua, ja neiti kävi vetämässä kannen alla turpoamassa olleen neljän hengen puurosatsin sillä välin, kun itse pakkailin kamoja teltan luona. Olin kotona lisännyt kaurahiutaleiden joukkoon pellavansiemenrouhetta, joten Sämppä taisi kerralla vetää koko reissun kuiduntarpeet :D

Yksi versio aamupalapuurosta.


Pojat ja reissukoirat.


Lähdimme liikkeelle kymmenen pintaan, ja vaikka Lapin helleaalto oli teoriassa jo ohi, oli aurinko sen verran paahtava, että vaihdoimme kaikki jo 500 metrin jälkeen shortsit jalkaan. Oli ihanaa olla tunturissa! Keli oli täydellinen, aurinko paistoi ja kevyt tuulenvire viilensi mukavasti. Silmä lepäsi kivisessä ja karussa tunturimaisemassa ja askel tuntui kevyeltä. Päivän snäkkinä ollut pussi pehmeitä, kuivattuja aprikooseja taisi olla koko reissun paras naposteltava. Koirat käyttäytyivät todella hienosti, kulkivat rinkkoineen meidän vauhtiamme ja väistivät vastaantulijoita kielen naksauksella. Muutama sata metriä ennen Saarijärven tupaa pysähdyimme syömään lounasta, jonka jälkeen jatkoimme kohti Kuonjarjokea.




Mäkäräisiä oli, mutta ei ollenkaan samoja määriä kuin UKK:lla viime vuonna.

Lounaspaikka

Lounaaksi perunamuusia, soijarouhetta, sipulirouhetta ja herneitä.

Jaakko ja Saimaa


Saarijärven jälkeinen pitkä nousu oli raskas, mutta onneksi tajusimme puolessa välissä urakkaa siirtää mun rinkasta trangian ja muuta yhteistä tavaraa kovakuntoisempien poikien rinkkoihin. Etenemisvauhti kasvoi tämän jälkeen aika tavalla :D Loppumatka sujui joutuisasti, ja olimme hetkessä Kuonjarjoen tuvalla. Tarkoituksena oli jatkaa Meekonjärvelle saakka, mutta huhut heinäkuun lopun ihmismassoista eivät houkuttaneet, joten kävelimme Kuonjarjoen tuvalta vain muutaman kilometrin eteenpäin ja pistimme teltat pystyyn ihanalle paikalle kauniin puron varteen. Tytöt olivat edellisiltaa väsyneempiä, joten iltaralli jäi lyhyeksi ja hetken kuluttua kaksikko vetelikin jo sikeitä.


Tyypillinen marssijärjestys.

Uninen Sämpylä <3

Illalliseksi nyhtökauracurrya couscousilla ja kookosmaitojauheella.

Arttu ja kattilacurry




Yöllä päälle iski reilun sateen lisäksi ukkonen, mikä tietenkin aiheutti Sätkässä vahvaa pelkotilaa. Valvoin pahimman ukkosen yli sen kanssa ja lähinnä yritin estää sitä kaivautumasta ulos teltasta. Selvisimme yöstä, mutta aikaisemmin teltassa viihtynyt koira alkoi tämän kokemuksen jälkeen pitää telttaa melko ahdistavana paikkana. Saimaa onneksi nukkui sikeästi koko hässäkän läpi, sitä eivät Sätkän äänipelot hetkauta.

Kuonjarjoki-Pihtsusjärvi 18km

Aamupuuron keittelyt

Sade oli aamuun mennessä lakannut, ja sää oli taas aurinkoinen. Lähdimme liikkeelle vasta yhdentoista aikaan. Osuus Kuonjarjoelta Meekonjärvelle on reitin helpoin, joten saavuimme Meekonkoskea ylittävälle sillalle hetkessä. Heitimme rinkat selästä ja pulahdimme turkoosiin jokeen pienen putouksentapaisen juureen uimaan. Vesi oli kylmää sellaisella ihanan kesäisellä tavalla, ja vedestä noustessa ei palellut ollenkaan. Söimme joen äärellä vielä ensimmäiset reissumakkarat, täydellistä!








Wheatyn Merguez-seitannakit taisivat olla makuraadin suosikkeja!

Saimaan päivittäinen (tunnittainen) halihetki.


Aikamme hengailtuamme lähdimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa meille valkeni, miten paljon ihmisiä reitillä oli liikkeellä, sillä trafiikki Meekonjärven varaustuvan molemmin puolin oli melkoinen. Saimme kuitenkin lounastaa rauhassa joen varrella, ja rinkkoja pakatessa alkoi taivas tummua ja tunsimme ensimmäiset sadepisarat. Tempaisimme siis kuorivaatteet niskaan ja sadesuojat rinkkojen päälle, ja hyvä niin, koska kevyenä alkanut viaton pikku sade muutti ensimmäisen tunnin jälkeen muotoaan ikävällä tavalla. Vuomakasjoen sillan kohdalla sade alkoi yltyä oikein toden teolla, ja hetken päästä yllämme jylisi ukkonen. Sätkä-raasu oli kauhuissaan, aina pysähtyessään sen takajalat tärisivät niin paljon, että hyvä kun eivät pettäneet alta. Erikoista kyllä, se kykeni kuitenkin etenemään meidän mukanamme eikä lähtenyt pakenemaan ukkosta. Ehkä liikkuminen antoi sille mahdollisuuden toteuttaa pelkoreaktiota riittävällä tavalla? Olin jatkuvasti valmis kytkemään sen, mutta luulen, että omaan tahtiin eteneminen oli sille tilanteen kannalta paras vaihtoehto. Noustuamme Vuomakasjärveltä oli ukkonen onneksi jo ohi, mutta vettä tuli entistä kovempaa ja tuuli piiskasi sivusuunnasta. Pysähdyimme lounaspaikan ja Pihtsusjärven välillä kaksi kertaa, ensin neuvottelemaan pistämmekö teltan pystyyn vai jatkammeko, ja toisen kerran ukkosen kohdalla arpomaan, olisiko nouseminen ylöspäin kovin järkevää. Taisimme olla ainoat hullut, jotka vaelsivat siinä kelissä :D




Välillä kivikossa pääsi kulkemaan ihan pitkospuita pitkin, mitä luksusta!


Lounaspaikka

Kätevä tapa saada lisää kasviksia vaellusruokaan: pasta, jossa on valmiiksi mukana porkkanaa tai parsakaalia.

Pihtsusjärven tuvalle päästyämme oli sade lakannut ja saimme vaihtaa vaatteita ja pystyttää telttoja kastumatta enempää. Mun vanha kuoritakkini oli pettänyt täysin, ja shortseissa vaeltaneiden Jaakon ja Laurin kengät olivat tietenkin likomärät sisältä. Teltan pystytys oli hiukan hankalaa kohmeisilla sormilla suht navakassa tuulessa. Koira-raasutkin olivat ihan poikki, ja ne kävivät nukkumaan heti, kun sain vaihdettua rinkat fleeceihin. Me kaikki taisimme nukahtaa illallisen jälkeen aika nopeasti.



Illalliseksi kikhernenuudeleita ja kasviksia.